keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Marssijan tarina: Kristiina, 64


Kristiina, 64

Lutkaliikkeen innoittamana olen muistellut omaa lapsuuttani ja nuoruuttani 50- ja 60-luvun Turussa ja miettinyt, mistä jotkut ajatukseni, pelkoni ja toimintatapani ovat saaneet alkunsa. Vaikka minulla on ollut kaikenlaisia epämiellyttäviä kohtaamisia vastakkaisen sukupuolen kanssa, mikään ei kuitenkaan ole mielestäni johtunut pukeutumisestani. Kerron muutamasta tapahtumasta.


Ensimmäisen tapauksen sattuessa olin vielä kansakouluiässä. Olin ollut luistelemassa ystäväni Kaarinan kanssa Urheilupuistossa. Siihen aikaan koko urheilukenttä jäädytettiin talvisin, kovaäänisistä soi musiikki ja illan hämyssä luisteltiin ympäri kenttää. Tuli kotiinlähdön aika, ja kuten monesti aikaisemminkin, lähdimme kävelemään läpi huonosti valaistun puiston kohti Neitsytpolun puolella olevaa porttia.
                      Portin luona seisoi kolme poikaa. He hyökkäsivät kimppuumme, kaaduin lumiseen maahan. Kaarina pääsi pakoon ja ulos portista. Pojat alkoivat kopeloida minua ja huusivat: ”Me nussimme sinut.” Kaarina huusi apua portin toisella puolella. Pojat irrottivat otteensa, pääsin ylös ja karkuun.
                      Kotona äidillä oli vieraita ja äiti kysyi ”Oliko kiva ilta?”. Muistan vieläkin hänen ilmeensä, kun sanoin ”Oli muuten, mutta pojat nussivat minut”. En ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti, mutta sain kuulla selityksen.
Luulen, että pojatkaan eivät tunteneet sanaa. Talvivaatteiden läpi he eivät voineet mitään tuntea. En tiedä, miksi puolustelen heitä, mutta luulen heidän tunteneen itsensä ”tosi miehiksi”. Kukaan vain ei ollut sanonut heille, että ”tosi mies” ei hyökkää kenenkään kimppuun.

En uskalla kulkea pimeässä puistossa tai metsässä, minusta tuntuu, että joku vaanii pimeässä puun takana. Vaikka järki kuinka sanoisi, ettei siellä voi olla ketään odottamassa. Pelkäsin myös tyttärieni puolesta, kun heidän aikoinaan piti tulla yöllä oikopolkua bussipysäkiltä kotiin. Olisin mennyt vastaan pysäkille, jos he olisivat sallineet. Nämä pelot ovat varmaan seurausta tästä tapahtumasta.


Näinä samoina vuosina kävin Martin kansakoulua. Siihen aikaan pojilla ja tytöillä oli siellä eri luokat ja jopa eri rappukäytävät. Välitunnit vietettiin samalla pihalla. Pojilla oli omasta mielestään hauska tapa odottaa tyttöjä portilla. Kun päivä päättyi ja oli lähdettävä kotiin, pojat odottivat portin molemmin puolin valmiina hyökkäykseen. Tytöt puristivat koululaukkua rintaansa vasten ja syöksyivät läpi portin. Pojat yrittivät saada kosketusta kasvaviin pikku rintoihin. Tytöt olivat kauhuissaan ja pojilla oli hauskaa. Jostain sanattomasta sopimuksesta kukaan ei kertonut opettajille tästä jokapäiväisestä piinasta.
Luulen, että tämän koulun outo tapa pitää eri sukupuolta olevat oppilaat erossa toisistaan ainoastaan lisäsi joidenkin poikien kieroutunutta huumoria ja kiinnostusta tyttöjä kohtaan.


Seuraava vaivaamaan jäänyt kokemus tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin, kun olin murrosiässä. Jouduin kesäisin usein hoitamaan perheemme iltatähteä, nuorempaa sisartani Maijaa. Kerran vein siskoni Samppalinnan maauimalaan ja ajattelin opettaa hänet uimaan. Alkuvuosina uimalassa oli vielä tilaa ja pystyi uimaan vaikka poikittain isossa altaassa. Olin juuri hylännyt kokouimapuvun ja hankkinut elämäni ensimmäiset bikinit. Housuosa ulottui vyötärölle eikä ollut niin minimaalinen kuin nykyiset mallit.  Bikinivahauksesta ei oltu vielä kuultukaan, joten housut tulivat sivultakin siveästi melko alas. Otin Maijan käsivarsilleni ja selitin hänelle, mitä nyt pitäisi tehdä; polskutella jaloilla ja liikutella käsiä.
Yhtäkkiä tunsin, kuinka joku veti housuni puolisääreen ja alkoi kosketella intiimejä paikkojani. Katsoin kauhistuneena alas ja näin jonkun pojan tai miehen olevan sukelluksissa kirkkaassa vedessä. Kasvoillaan hänellä oli snorkkeli ja uimalasit, joten en tiedä, kuka hän oli. En voinut päästää irti Maijasta, koska hänen jalkansa eivät olisi ylettyneet pohjaan. Lähdin kävelemään kohti portaita. Taisin huutaa, mutta niinhän kaikki tekevät uimalassa. Kukaan ei edes katsonut minua. Onneksi tilanne ei kestänyt kauan. Sain toisella kädellä vedettyä housut ylös ja pääsimme pois altaastakin.
Menin välittömästi kertomaan tapauksesta uimavalvojille, he vain puristelivat päätään ja pyysivät näyttämään, kuka se oli. Snorkkelit ja uimalasit tuntuivat olevan joka toisella, joten en kyennyt tunnistukseen.
Tunsin itseni häväistyksi, menin heti suihkuun ja kotona vielä toisen kerran, mutta inhottava kosketus ei lähtenyt pesemällä pois mielestä. Maauimalaan en mennyt enää moneen vuoteen – oikeastaan olen vältellyt sitä siitä lähtien – ja isäni taisi opettaa Maijan uimaan.


Joitakin vuosia tämän jälkeen minulle kävi taas ikävästi. Olin hiljattain valmistunut kauppaopistosta merkonomiksi. Eräänä kesäisenä lauantai-iltana lähdin ystävättäreni kanssa viettämään iltaa merkonomiliiton huvilalle Turun lähistölle. Tutustuin siellä ikäiseeni poikaan, joka esitteli itsensä ja kertoili avoimesti työstään ja asioistaan. Hän oli liikkeellä omalla autollaan ja tarjosi kyytiä kaupunkiin illan kuluessa. Asuin vielä vanhempieni luona, poika asui yksin. Koska meillä riitti puhumista, päätimme lähteä hetkeksi jatkamaan juttua hänen asuntoonsa. Oli alkukesä ja valoisat yöt, ei kiirettä nukkumaan.
Asunto oli kaksio kerrostalossa. Olohuoneessa oli muodikas kulmasohva, jonka kulmaan istahdin tultuamme sisälle. Poika meni pois huoneesta, luulin hänen hakevan juotavaa, mutta erehdyin. Hän tuli takaisin, ei tosin tyhjin käsin. Hän oli käynyt avaamassa nappinsa tai vetoketjunsa ja ottanut esille juhlakunnossa olevan elimensä. Hän hyppäsi hajareisin syliini ja yritti työntää vehjettään suuhuni. Pyristelin vastaan, käänsin päätäni sivuun, puristin huuliani tiukasti yhteen. Ajattelin, että jos hän onnistuu pyrkimyksissään, puren voimieni takaa. Yhtäkkiä hän lopetti, nousi pois ja alkoi anella anteeksi. Minä kihisin kiukkua. Hän ei ollut edes suudellut minua, tai mitenkään muuten yrittänyt lähennellä – ja silti hän kuvitteli, että olisin valmis imemään hänen housujensa sisältöä. Vaikka 60-luvulla naiset vapautuivat e-pillereiden ansiosta, niin ihmiset olivat vielä kuitenkin aika viattomia. Tämän kaltaisesta toiminnasta en ollut edes kuullut puhuttavan. Lähdin vihaisena pois asunnosta ja syytin itseäni sinisilmäisyydestä.
Olimme alkuillasta vaihtaneet puhelinnumeroita, ja poika soitti minulle vielä seuraavana päivänä ja pyyteli anteeksi käytöstään. Koska tiesin hänen nimensä ja työpaikkansa, hän varmasti pelkäsi minun vahingoittavan häntä jotenkin. Annoin asian olla. Jutusta ei seurannut muuta kuin opetus minulle siitä, että ulkonäkö voi pettää. Olin muutenkin pettynyt. Alussa hänen kanssaan oli mukavaa ja ehdin jo ajatella, että sopisikohan hän poikaystäväksi.

Näistä kaikista kokemuksistani tämä on ainoa, jota en vielä tänäkään päivänä ole kertonut miehelleni. Nyt kun mietin miksi en, olen huomannut, että ilmeisesti häpeän omaa tyhmyyttäni. Syyllistän itseäni, koska menin tuntemattoman asuntoon.


Saman vuosikymmenen lopulla minulle sattui vielä yksi inhottava kokemus. Olimme lähteneet tyttökaverini kanssa bussimatkalle silloiseen Leningradiin. Matka alkoi Turusta aamuyöllä. Alkumatkan torkuimme takapenkillä, Viipurin jälkeen vasta havahduimme katselemaan maisemia. Mukana oli kaikenikäisiä ihmisiä, nuoria ja vanhoja. Pysähdyimme muutaman kerran tauolle, ja hotellille saavuimme joskus iltapäivällä. Perillä jaettiin huoneiden avaimet, sain yhden hengen huoneen.
Purin siinä matkalaukkuani, kun joku koputti oveeni. Oven takana oli bussikuskimme, keski-ikäinen mies. En ollut koko matkan aikana kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hänhän oli minua reilusti vanhempikin, itse olin parikymppinen.
Kuski kaatoi minut sänkyyn välittömästi, kaatui päälle ja väitti, että olin takapenkiltä asti antanut hänelle merkkejä peilin kautta. Sanoin, että en todellakaan ole hänestä kiinnostunut ja jos hän ei lähde, alan huutaa. Hän häipyi ja käyttäytyi koko loppumatkan ikään kuin häntä olisi loukattu.
 Tästä tapahtumasta on ollut seurauksena, että jos aloitan keskustelun tuntemattoman miehen kanssa, ajattelen aina että toivottavasti hän ei luule minun yrittävän iskeä häntä. Ajattelen näin, vaikka en tehnyt mitään aloitetta kuljettajamme suhteen.


Onko muilla samankaltaisia kokemuksia? Vai onko minulla vain ollut tavallista huonompi tuuri?
Joskus mietin, että oliko minussa jotain, joka antoi aiheen tähän kaikkeen. Nyt näistä kohtaamisista on kulunut jo lähes 50 vuotta ja niitä ajatellessani tulen vain vihaiseksi. Vaikka miesten nimet ovat häipyneet mielestäni jo kauan sitten, itse tapahtunutta en ole unohtanut. Onneksi en sentään ole alkanut vihata kaikkia vastakkaisen sukupuolen edustajia, vaan olen saanut tavata myös monta viisasta, fiksua ja kilttiä miestä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti